Keskustelua urkutaiteen asemasta kirkossa

Julkaisemme vielä Organum-lehden 1/21 kaikki urkutaiteen ja kirkon suhdetta käsitelleet tekstit tällä sivulla.

Pääkirjoitus

Taidetta tuhansille, sadoille, kymmenille vai ei kenellekään? Onko taiteellisuus kirkon musiikkielämälle uhka vai mahdollisuus? Kuuluuko taidemusiikki museoitavana elementtinä lähinnä konserttitaloihin ja elitistisenä miellettyyn oopperamaailmaan? Mihin lokeroon puolestaan urkutaide mahtuu, tarvitseeko sitä lokeroida ja ketä se kiinnostaa? Entäpä jos modernisaation tuoma kulttuurinen kehitys ajautuu toisinaan rapauttaviin äärimmäisyyksiin? Päteekö taiteessakin teesi “kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”? En väitä tietäväni vastausta, mutta nämä kysymykset tulevat nykyisin usein mieleeni kun länsimaisen taidemusiikin sijaa täytyy alkaa perustella. 

Vain hetki sitten puhkesi eräänlainen hiljaisuuden kupla, kun keskustelu kirkkomusiikista pääsi valloilleen. Keskustelun voisi tiivistää hämmennykseen ja huoleen siitä, ettei kirkon musiikkielämä ole kovin helposti määriteltävissä. Mitä siis on kirkkomusiikki ja minkälaista musiikkia kirkossa todella halutaan kuulla? Eräs kirkkomuusikko intoutui Kirkkomuusikot ja urkurit -Facebook-ryhmässä vertaamaan urkumusiikkia museotoimintaan, mistä valtaisa keskustelu pääsi valloilleen. Näkemyksiä on varmasti yhtä monta kuin keskusteluun lähtijöitäkin. Mielestäni on kuitenkin erinomaista, että asioista todella keskustellaan. Vaikken itse ole kirkkomuusikko enkä siihen työhön virallisesti päteväkään, jaan kuitenkin urkurikunnan huolen tulevasta. Fakta, jota emme pääse pakoon, on se, että valtaosa maamme uruista sijaitsee kirkkotiloissa. 

Kuten kaikkialla yhteiskunnassa, myös kirkon piirissä taidemusiikin paikkaa haastetaan enenevässä määrin. Tässä kohtaa haluan ennen yhtäkään väärinkäsitystä korostaa, etten usko yhden tyylin tai genren yksisilmäiseen voittokulkuun ja että kuulun itsekin varsin laajan musiikin kirjon kuuntelijoihin. Tästä seikasta huolimatta en voi olla näkemättä ja kuulematta myös kollegoilta toistuvaa huolta siitä, että taidemusiikin paikkaa yritetään paikoin melko kovakouraisestikin uudelleen arvottaa. Syy ei ole yksilöissä, vaan kulttuurisessa arvopohjassa, joka heijastelee jo kouluissa musiikkiopetuksen päämääriä. Muistan jo peruskouluajoilta, ettei omalla kohdallani musiikintunneilla länsimaiseen taidemusiikkiin uhrattu koko yhdeksän vuoden aikana paria tuntia enempää. Ilman omaa suhdettani klassiseen musiikkiin tietämykseni ja ymmärrykseni tästä alueesta olisi lähellä pyöreää nollaa. Sen sijaan populäärimusiikin vaiheet, aikakaudet ja artistit tuli kyetä hallitsemaan ulkomuistista suvereenisti. Muistan jo silloin ajatelleeni, että tässä on jotain pahasti vialla. Koulun musiikinopetuksenhan tulisi luoda oppilaalle luontevaa musiikkisuhdetta. Miksi siis riittäisi, että tietää Bachin olleen jokin vanha setä jossain Saksassa ja että sitten meillä Suomessa on tämä Sibelius, kun samalla rockin aikakaudet ja tärkeimmät nimet käydään pilkkua myöden? Tämä sukupolvi, joka on saanut vastaavanlaisen ”yleissivistävän” peruskoulutuksen, on alkanut saavuttaa yhteiskunnallisesti asemia, joissa tehdään mm. päätöksiä kulttuurin tulevaisuudesta. Samalla voi olla mahdollista, että näihin asemiin päätyneillä ei välttämättä ole kovin laajaa käsitystä tai ymmärrystä esimerkiksi taidemusiikista. 

Yksi ällistyttävimmistä asioista, joita olen koskaan kokenut, oli eräs ”luento” takavuosina Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa meille silloisille opiskelijoille. Eräs politiikassakin aktiivisesti toiminut muusikko asteli estradille ja alkoi kertoa valmistuvien tulevaisuudennäkymistä. Hän myös ilmoitti mielipiteensä, jossa suositteli Suomen maakuntaorkestereiden lakkauttamista ja niiden korvaamista ”nykyaikaisemmilla” musiikkityyleillä. Tuossa hetkessä ajattelin, että on aikamoinen törkeyden huippu tulla Sibelius-Akatemiaan kehottamaan ihmisiä vaatimaan klassisen musiikin maanlaajuista alasajoa. Toisaalta tähän suuntaan äärimmillään ollaan menossa, jos valitaan helpoin ratkaisu aina ja kaikkialla. Onko siis tavoitteena se, että viihde korvaa taiteen? Haluammeko leikata itsemme irti historian kulttuurisesta jatkumosta vai antaisimmeko sille sen ansaitseman arvon muun ohella? Viihdettä tehdään yleensä kansalaisten ehdoilla. Kansa päättää ja äänestää, mikä kiinnostaa riittävästi. Mielestäni olisi kuitenkin kyseenalaistettava, soveltuuko sama malli myös taiteeseen ja kulttuuriin ylipäätään. Viime kädessä kysymykseni on, voidaanko urkumusiikin asemaa heikentää sillä perusteella, että arvotetaan sitä pelkästään ”äänestyskäyttäytymisellä”. Kirkkomusiikin kannalta kyse on siis siitä, haluammeko kirkossa esitettävän musiikin olevan Top 10 -listalta vai voisiko kirkko tarjota jotain muuta. 

Monipuolisuus ja ”kaikille kaikkea” on erittäin tyypillinen modernin yhteiskunnan valttina tunnettu käyntikortti. Mutta siihen kaikkeen sisältyy myös taidemusiikki, jonka ei soisi kärsivän monipuolisuuden rinnalla. Vielä spesifimmin urkumusiikin asemaa tulisi voida paitsi vahvistaa, myös varjella alasajolta. Maassamme on hurja määrä soittimia, joiden kunnosta tulee pitää huoli, ja sitä edesauttaa niiden laadukas ja monipuolinen käyttö. Haluan uskoa, että Suomessa voi olla vielä edessä ”urkuhype”, jota edistää myös Helsingin musiikkitalon näyttävä urkuhanke. Kirkon musiikkielämän suhteen olisi tärkeää, että urkupainotteisuudellakin on sijansa paitsi viroissa, myös käytännön musiikkielämässä. Samalla voisi kuvitella, että niille, jotka haluaisivat enemmän keskittyä tiettyyn asiaan, se soisi inspiroivan mahdollisuuden. Tasokkaalle urkutaiteelle maassamme on tilaa ja sitä tilaa tulee myös kirkon tukea kaikin tavoin. Keskustelun toivon jatkuvan urkumusiikin ja siihen suoraan linkittyvien tahojen ympärillä. Kehittyä voimme aina, kun sitä aidosti tahdomme. 

Pétur Sakari

Organum-seuran puheenjohtaja

Urkurina kirkon virassa

Puheenjohtajan toiveesta lupasin kuvata palan matkastani urkurina kanttorin virassa. Kirkon muuttuvassa musiikkimaailmassa aihe on arka, joten huomautan, että kuvaus on vain yhden kirjoittajan ajatelmaa. 

Käsite kirkkomusiikki on muuttunut sitten 1980-luvun, jolloin aloitin urani Leppävaaran seurakunnassa osa-aikaisena kanttorina. Kirkkomusiikin ihanteet tulivat pitkälti Sibelius-Akatemian kovasti arvostamiltani professoreilta ja opettajilta, joiden viitoittamalla tiellä itse edelleenkin viihdyn.  Hienointa messumusiikkia, mitä tiesin, olivat Bachin preludien ja fuugien ohella pitkät ja teknisesti vaativat urkukoraalit. Tänä päivänä näitä koraaleita ei juuri kirkoissa kuule. Lyhytjännitteiselle, vaihtuviin ärsykkeisiin tottuneelle nykykuulijalle ne ovat aivan liian pitkiä. 

32-vuotisen virkaurani aikana on tapahtunut paljon, mutta edelleenkin ihailen noita pitkiä, mestarillisia urkukoraaleita. Kirkkomuusikoiden ja urkureitten Facebook-ryhmässä käydään säännöllisesti vilkasta keskustelua aiheesta monipuolinen kirkkomusiikki. Harvemmin siellä puhtaasta urkumusiikista on enää kyse. Kanttorin työn laaja-alaisuus, seurakuntien toiveet ja vaatimukset, mitä mielikuvituksellisimmat hää- ja hautajaismusiikkitoiveet ovat kestoaiheita, joissa riittää purtavaa. 

Alkuvuodesta keskusteluissa aktivoitui ilahduttavasti myös nuori urkuripolvi, joka perustellusti kyseenalaisti kirkon musiikin nykyisiä suuntaviivoja, joissa pitkälle kehitetyllä solistisella osaamisella ei välttämättä ole kovin loistokkaita tulevaisuudennäkymiä. Tarvitseeko kirkko huippu-urkureita tai laulusolisteja? Onko taide tai taiteellisuus vaihtoehto sitoutuneelle ja antaumukselliselle kirkkomuusikon työlle vai voisiko se olla osa sitä?

Kanttorit, kirkon muusikot, kouluttautuvat ammattiinsa Taideyliopistossa muiden ammattimuusikoiden rinnalla. Opiskeluaikanaan he valitsevat pääinstrumentin, sivuinstrumentit, suorittavat solistisia tutkintoja ja hiovat taitojaan yksityisopetuksessa. Osa jatkaa solistisia opintoja konserttitasoon asti, osa valitsee useamman instrumentin tai osa-alueen hallitsemisen.  Avoinna olevat kanttorin virat puolestaan ovat usein monipuolisia valmiuksia edellyttäviä kanttorin virkoja, joissa vain harvoin on painotuksena urkujensoitto, soololaulu tai vaativamman kuoron johtaminen.

Mitä tästä seuraa?

Kovaa kilpailua ylimmän asteen viroista tuomiokirkoissa, enemmän tai vähemmän mieluisan ja toimivan työnkuvan sovittelua, riittämättömien aikaresurssien ja heikkenevän soittotaidon kanssa painiskelua, loputtomiin odotuksiin ja epämääräisiin mielikuviin vastaamista, kaikkea tätä. Voiko kanttorin virka sitten tarjota houkuttelevan tai tarpeeksi kiinnostavan työnäyn tulevaisuuden urkuripolvelle? Mitkä voisivat olla nousujohteisen uran ja itsensä kehittämisen mahdollisuudet?

Ei, en tokikaan halua masentaa teitä!

Kirkon virka on turvallinen tulonlähde ja oivallinen ympäristö tutustua itseensä muusikkona ja ihmisenä. Moni löytääkin kenttätyössä uusia innostuksen lähteitä ja saattaa suuntautua täysin eri sfääreihin kuin opiskeluaikanaan kuvitteli. Kirkon arvomaailma on myönteinen ja humanistinen eikä vaadi tehotuotettua suorittamista ja kyynärpäätaktiikkaa. Parhaimmillaan kanttorin työ on hyvin itsenäistä ja omaan työnkuvaan voi paljon vaikuttaa.

Ja sitten se varsinainen pähkinä, monipuolisuus. Rikkaus vai uhka?

Aloitin opinnot 1983 Sibelius-Akatemiassa vannoutuneena pianistina, jolle kirkkomusiikkiosaston piti olla vain välivaihe tulevalle konserttiuralle.

Mutta elämään kuuluu muutakin kuin soittoa. Kasvava perhe tarvitsi leipää. Sopeuduin kanttorin työhön, mutta taiteilijuuttani en hylännyt. Enkä jatkuvaa harjoittelua. Onnekseni olen voinut koko urani ajan kanttoritiimissämme profiloitua urkuriksi ja seurakunnassamme onkin toteutettu useita suuria kirkkomusiikkiteoksia omin voimin. Myös harjoittelumahdollisuudet ovat olleet hyvät, joskin lisääntyvä työmäärä monine tehtävineen on tehokas energiasyöppö ja salakavala näivettäjä.

Joulun alla julkaisin kolmannen soololevyni, Orgelfreude. Soittamisen ja puurtamisen ilo on perheen aikuistuttua ollut täydempää kuin osasin kuvitella. Viime vuosina olen löytänyt viimein myös urut, siihen menee nimittäin aikaa! Mutta värien ja kosketusten löytäminen saa kuulijatkin hehkumaan.

Monessa mielessä olen ollut onnekas, mutta voittaja ei koskaan kerro taisteluista. Nuoria kirkkomuusikoita haluan kannustaa oman sisäisen äänen kuulemiseen ja sen vaalimiseen. Uskon rehellisyyteen, joka on tärkeintä suhteessa itseen ja omaan musiikilliseen näkyyn.  Kun pitää sen kirkkaana, voi säilyttää itsekunnioituksensa ja ammatillisen identiteettinsä. Sellainen ääni löytää sijan myös kuulijoiden sydämissä, nälkäisissä sieluissa.

Äskettäin sain soittaa saattosoiton yllättäen menehtyneelle urkufanilleni. Viime vuosien muutosvyöryissä olin jo kadottaa uskoni klassiseen kirkkomusiikkiin, uruista puhumattakaan. Tämä tuntemattomaksi jäänyt, etäinen konserttikävijä kuitenkin istui omalla paikallaan takapenkissä joka ikisessä konsertissani. Omaisilta kuulin miehen harrastaneen laajasti taiteita, kulttuuria, uskontoja, politiikkaa ja tieteitä. Ja kirkkokonsertteja. Sellaisenhan ei enää mitenkään pitänyt olla tätä päivää!

Aika näyttää, mihin kirkko asettuu ja mikä on musiikin paikka. Olen vakuuttunut siitä, että taidolla ja sydämellä tehty laadukas klassinen taidemusiikki pitää pintansa, kestää ja säilyy läpi vuosisatojen. 

Toivon, että kirkko oivaltaisi ainutlaatuisen mahdollisuutensa tarjota elämässään etsivälle ja harhailevalle kulkijalle paikan, jossa voi kuunnella hiljaisuutta. Tai sitten: jotakin erilaista! Hengellisiä kieliä on paljon ja se on tärkeää, mutta voisiko kirkkomusiikin äidinkieli olla kuitenkin omansa, sellaista, mitä ei muualla kuule?

Entäpä jos juuri se onkin ydin tai ainakin oleellinen osa sitä?

Keino, jolla voi kurottautua kohti ääretöntä, pyhää ja salattua. Jumalan maailmaa.

Pauliina Hyry, Director Musices

Konserttiurkuri, Espoon Leppävaaran seurakunnan A-kanttori

Opiskelijanäkökulma

Otan tässä tekstissä kantaa käsillä olevaan keskusteluun omasta kirkkomusiikin opiskelijan näkökulmastani; olen 30-vuotias Sibelius-Akatemian Kuopion yksikössä toista vuotta opiskeleva urkujensoittoon suuntautunut, ennen Akatemialle tuloa Turun AMK:sta valmistunut musiikkipedagogi, jolla on tähtäimessä työllistyminen kanttorina. 

Kirkkomusiikin nykyinen koulutusohjelma Sibelius-Akatemiassa korostaa sieltä valmistuvien kirkkomuusikoiden monipuolisuutta ja valmiuksia toimia kanttorina alati moniäänisemmällä kirkkomusiikin kentällä. Itselleni on silti hieman epäselvää, halutaanko meistä koulutuksen puitteissa ”klasarimuusikkoja”, eli jonkin yhden instrumentin (huippu)ammattilaista, vai vähän sitä sun tätä taitavaa joka paikan multitalenttia. Koulutuksen vaatimusten kun voisi tulkita pyrkivän kumpaan vain. Nämähän eivät toki sulje toisiaan pois, mutta realismin puitteissa on todettava, että harvat yltävät A-tason instrumenttihallintaan valitsemassaan pääaineessa suorittaen lisäksi C- tai B-tutkintoja niistä toisesta kahdesta kirkkomuusikoilta vaaditusta osaamisalueesta, puhumattakaan kaikesta muusta koulutukseen kuuluvasta ”sälästä” instrumentti-, laulu- ja kuoronjohto-opintojen ohella. Ainakaan siis siinä ajassa, joka valmistumiselle annetaan, eli 5,5–7,5 vuodessa, varsinkin jos kyseessä on suoraan toiselta asteelta Akatemiaan tullut opiskelija, jolla ei välttämättä ole aakkosilla tunnustettua lähtötasoa. 

Jos siis jostain olen koulutuksemme kohdalla huolissani, niin yksilön keskittymisen turvaamisesta. Opiskeltavaa on erityisesti kandivaiheessa yksinkertaisesti niin paljon, että siihen omaan peruspilariin ja kiinnostuksen kohteeseen satsaaminen on välillä raivostuttavan vaikeaa. Se, mikä myös omalla kohdallani on käynyt selväksi, on koulutuksen joustamattomuus kokonaisuutena niiden opiskelijoiden kohdalla, jotka eivät sovi ”nollasta” aloittavan n. 20-vuotiaan ylioppilaan muottiin. Hyväksilukuja toki aikaisemmista opinnoista saa, mutta käytännöt eivät vaikuta selkeiltä ja kaikille yhteisiltä. Se on sääli.

Paljon on sosiaalisessa mediassa hiljan puhuttanut kanttorin työn laadunvalvonta. Sitähän ei käytännössä kukaan muu valvo kuin kanttorit itse. Olen samoilla linjoilla siinä, että kanttorin on muusikkona pyrittävä antamaan aina parastaan, mutta järkevissä mittasuhteissa. Pahimmillaan jatkuva toimitusten ylikuormitus polttaa useimmat loppuun melko nopeasti ja saa myös helposti vähentämään niihin käytettyjen resurssien määrää, jotta jaksaisi pidempään. Toimitusten määrä vaihtelee tietty virasta riippuen ja myös kausittain pitkin kirkkovuotta. Näkisin kuitenkin, että vankka osaaminen yhdellä instrumentilla on suurempi plussa kuin vähäinen tai keskiverto useammalla. Käsitykseni ammattiylpeydestäkin on se, että kukin kykenee sillä omalla instrumentillaan tai erityisosaamisellaan toimimaan kentällä mahdollisimman pitkälle. Kaikkeen ei tarvitse eikä pidäkään suostua, vaikka eräänlaista asiakaspalvelua kanttorinkin työ on.

Vaikka se kenttä, jolle suurin osa kirkkomuusikoista työllistyy, vaatiikin meiltä kenties monialaisempaa valveutuneisuutta kuin aikaisemmin, en olisi valmis korvaamaan esim. urkujensoiton opetusta tai vaatimuksia koulutusohjelmastamme millään muulla. Kevyemmän musiikin vapaaehtoiset, syventävät kurssit ovat toki tervetulleita erityisesti niille, jotka haluavat sillä alueella osaamistaan kehittää, mutta nähdäkseni urut ovat edelleen asianmukaisin soitin kirkossa työskentelevän kanttorin perusinstrumentiksi sen musiikillisesti moniuloitteisen ja hyvin virsilaulua tukevan luonteen vuoksi. Lisäksi urut kirkossamme on niin arvokas kulttuuriperinnöllinen seikka, että asetelman purkaminen tuntuisi suorastaan absurdilta. Ne tahot, jotka tällaista suuntaa ovat väläytelleet, tulevat lähinnä nolanneeksi itsensä. Samaten olisi myös osaksi kirkonkin vastuulla turvata sitä valtavaa kulttuurista rikkautta, jota urut ja urkumusiikki (yhdessä muun kirkkomusiikin kanssa) ovat tuottaneet ja toivon mukaan tuottavat tästä eteenpäinkin. 

Entäs ne tyhjenevät kirkon penkit? Vaikka musiikilla on tässä eittämättä jonkinlainen rooli, ilmiö on ehkä sidoksissa enemmän laajempaan vallitsevaan ajan henkeen Suomessa. Yhtäkään sellaista kommenttia en ole kuullut, jossa todettaisiin eron kirkosta johtuvan siitä, että ”kun siel ei soiteta tarpeeks hyvää musaa”. Varmasti toki niitäkin löytyy, jotka ajattelevat kirkossa kuultavan musiikin olevan pelkästään virsiä tai ”jee-jee-jeesuslauluja”. En kuitenkaan tähän osaa ottaa sen tarkempaa kantaa, koska olen kirkkomuusikko enkä sosiologi, ja koen tehtäväkseni palvella musiikilla niitä, jotka kirkkoon tulevat. Mikä se kanttori on heitä sinne väkisin raahaamaan? Älykästä ja nykyaikaista PR-toimintaa kannattaa toki silti musiikinkin keinoin toteuttaa. 

Uskottavuus onkin kanttorin työssä mielestäni avainsana. Eikä kysymys ole myöskään mistään ”huijaamisesta”. On vain turhaa yrittää tehdä kirkkomuusikoista huippuosaajia liian monessa genressä yhtä aikaa. Meitä on moneksi, niin niitä henkeen ja vereen taidemusiikista (ymmärrän termin ongelmat, mutta parempaakaan ei nyt ole) elävää kuin kevyemmänkin linjan kannattajia sekä kaikelle avoimia tutkimusmatkailijoita. Itse näen tämän monimuotoisuuden ammattikuntamme sisällä rikkautena, kunhan emme yritä pakkolevittää ominta musiikkityyliämme sellaisiin paikkoihin, joihin se ei kuulu ja joissa se ei välttämättä puhuttelisi edes taiteellisessa mielessä polarisaation keinoin.

Ja saa uruilla sen ”bändimusankin” soimaan hienosti ja vakuuttavasti oikeilla valmiuksilla. Sitten jos kanttorina toimiva henkilö sattuisi vielä olemaan kyseisen genren ”natiivitaitaja”, jolla on uskottava instrumenttihallinta uruissa, niin sen hienompaa. Ja saa mielestäni siis bändiäkin ihan sellaisenaan kirkossa käyttää, mutta sellaisessa yhteydessä, johon se sopii. Kanttoreina kuitenkin toimimme portinvartijoina kirkon tilaisuuksien arvokkuuden säilyttämisessä, mikä on mielestäni erittäin suuri vastuu. Kaikkia tämä ei tietenkään miellytä, mutta milloin kaikkien samanaikainen miellyttäminen olisi mahdollista ylipäänsä ollutkaan?

Toni Heino

Kirkkomusiikin opiskelija Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa

Kirkkomusiikki ja urkutaide 

Minkälaista kirkkomusiikin tulisi olla? Osataanko urkumusiikkia arvostaa kirkossa? Kirkon piirissä käytävässä keskustelussa kuulemme näitä kysymyksiä. Joidenkuiden mielestä kirkkomusiikin tulisi olla nykyaikaista, tavallisia ihmisiä koskettavaa musiikkia. Toiset taas arvostavat perinnettä. Keskustelu jää usein pinnalliseksi mielipiteiden vaihdoksi, koska muuttujia on liikaa. Mitä oikeastaan tarkoittavat laatusanat nykyaikainen, perinteinen, laadukas tai kirkollinen?  

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkikoulutuksessa on pyritty vastaamaan monimuotoisuuden haasteeseen. Erityisesti ryhmäaineita on uudistettu niin, että opiskelijat saavat hyvän osaamisen seurakunnan musiikkikasvatukseen ja työskentelyyn erilaisten ikäryhmien ja musiikin tyylilajien parissa. Urkujensoiton koulutuksessa painotetaan monipuolisia taitoja. Perustekniikan ja -ohjelmiston lisäksi tavoitteena ovat hyvät säestys- ja improvisointitaidot. Kanttorin töissä on nykyisin tavallista, että siunaustilaisuuden Sua kohti, Herrani -urkusovituksen jälkeen seuraavassa vihkimisessä toivotaan uruilla soitettuna Coldplay-yhtyeen hittiä Viva la vida. Olemassa olevaa nuottimateriaalia pitää osata soveltaa niin, että musiikki toimii uruilla.  

Urkujensoiton opetusta ei koulutuksessa ole vähennetty. Käytännöllisen peruskoulutuksen ohella kirkkomusiikin opiskelijoiden on mahdollista edetä solistisissa opinnoissaan niin pitkälle kuin 5,5 vuoden kokonaisopiskeluaika sallii. Viime vuosina useat opiskelijat ovat tehneet A-tasosuorituksen joko kirkkomusiikkiopintojensa aikana tai jatkamalla opintojaan solistisessa maisterikoulutuksessa. Monet heistä ovat myös kouluttautuneet erinomaisiksi säestäjiksi ja improvisoijiksi.  

En haluaisi nähdä minkäänlaista vastakkainasettelua korkealaatuisen taiteellisen toiminnan ja matalan kynnyksen osallistavan toiminnan välillä. Paras tulos syntyy, kun molempia kehitetään. Upeat urkukonsertit ovat arvokasta kulttuuria. Korkeatasoista osaamista vaaditaan myös muuhun urkutaiteeseen, kuten esimerkiksi 2019 Oulussa toteutettu Lapset ja nuoret urkupenkille -hanke osoitti. 

Urkutaide tarvitsee tukijoita ja osaajia – myös tulevaisuudessa. Tukijat ja osaajat ovat ihmisiä, mutta tarvitaan myös rahaa. Tarvitsemme konsertteja, tapahtumia, mestarikursseja ja mainontaa. On hienoa, kun moniin seurakuntiin hankitaan uusia pilliurkuja. Helsingin Musiikkitalon uudet urut vuonna 2024 nostavat urkutaiteen  näkyvyyttä, ja tätä näkyvyyttä kannattaa hyödyntää konsertein ja tapahtumin myös kirkoissa.  

Keskustelin vastikään erään suurehkon seurakuntayhtymän konserteista vastaavan kanttorin kanssa. Hän sanoi, että pelkkiin urkukonsertteihin on vaikea saada  yleisöä, mutta jos mukana on laulaja tai kamarimusiikkia, niin yleisöä voi tulla paljonkin. Mietin, mistä tämä voi johtua. Syitä voi olla useita. Ensinnäkin urkumusiikki saatetaan kokea vaikeasti lähestyttäväksi. Uruilla on omat faninsa, ja tätä joukkoa pitäisi eri keinoin laajentaa. Toiseksi esimerkiksi tunnettu laulaja tai isompi joukko muusikoita houkuttelee kirkkoon yleensä enemmän väkeä kuin yksi urkuri. Tätä epäsuhtaa voisi korjata hyvällä mainonnalla sekä ohjelmiston suunnittelulla. Yksi syy voi olla seurakunnan soittimen laatu; kaikki kirkkourut eivät täytä konserttisoittimen vaatimuksia. Tällöin voisi miettiä, voisiko urkukonserttiin liittää jonkin yhteismusisointinumeron. Vaatimattomammatkin urut toimivat  paremmin säestyssoittimena ja soolokappaleiden avulla saa aikaiseksi vaihtelevan ohjelman. Laadukkaisiin soittimiin kannattaa panostaa, sillä hyvät urut mahdollistavat korkealaatuisen urkutaiteen ja rikastuttavat seurakunnan musiikkielämää monin tavoin.  

Urkutaide ja kirkkomusiikki muodostavat parhaimmillaan toimivan symbioosin. Urut  ovat elimellinen osa kirkkomusiikkia, ja vastaavasti kirkkomusiikki on inspiraation lähde valtavalle määrälle urkumusiikkia. Vaikka resursseista ja toiminnan painopisteistä joudutaankin ajoittain keskustelemaan, on hienoa, jos kirkkomusiikin  ja urkumusiikin ammattilaiset kokevat itsensä saman joukkueen pelaajiksi ja arvostavat toistensa osaamista. 

Timo Kiiskinen,  

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin professori 

Urkujensoiton koulutuksesta

Menneinä vuosikymmeninä on paljon keskusteltu urkureiden kesken urkutaiteen asemasta kirkossa. Huomio on ollut filosofisissa kysymyksissä, urkutaiteen itsenäisyydessä ja suhteessa kirkkomusiikkiin. Paljon on puhuttu myös kulttuurivastuusta. Mikä on kirkon vastuu urkutaiteesta musiikin historian ja lähes koko urkukannan omistamisen kannalta? Nämä ovat luonnollisesti tärkeitä pohdintoja. Uskon, että Suomen poikkeuksellinen koulutusjärjestelmä on osatekijä tälle keskustelulle. Päinvastoin kuin useimmissa muissa maissa, urkutaidetta ja kirkkomusiikkia on voinut opiskella erillisissä koulutusohjelmissa alusta lähtien. Erillinen solistinen koulutus on nostanut urkutaiteen solistiseksi taiteenlajiksi muiden instrumenttien rinnalle. Yleisöä on myös tästä valistettu eri tavoin, juonnetuin konsertein, esitelmin jne. Muun muassa Organum-seura on tehnyt tässä varsin ansiokasta työtä.

Nykyajan tärkein urkutaidetta koskeva kysymys ei kuitenkaan mielestäni liity näihin rajanvetoihin urkutaiteen ja kirkkomusiikin välille. Kehitys ylipäätään klassisen musiikin ja sitä myötä myös urkutaiteen osalta on kirkossa huolestuttavaa. Kun ns. kevyt musiikki valtaa tilaa kirkon musiikkielämässä, klassisen musiikin harrastus väistämättä surkastuu. Miten käy rahoituksen, kun klassisen musiikin asema esimerkiksi jumalanpalveluselämässä supistuu olemattomiin, tai kun eri musiikinlajit sotketaan surutta yhdeksi sekasotkuksi yhdenkin tilaisuuden puitteissa? Kysymys on arvostuksesta ja tietämättömyydestä – myös tyylitajusta. Monista muistakin syistä musiikillinen sivistys seurakunnissa on usein melko vaatimatonta. Koulutus, lähtien perusasteesta, ja viime kädessä kirkkomuusikoiden koulutus on itse asiassa keskeisessä asemassa tässä. Mielestäni nyt kirkkomuusikoiden koulutuksessa on menty liian hajottavaan suuntaan. Kukaan ei käytännössä ehdi syventyä riittävästi mihinkään. Tulokset ovat sen mukaiset. On aika silmiä avaavaa, kun kuulee musiikkiopistolaisten esityksiä ja vertaa niitä Sibelius-Akatemiasta valmistuneisiin kirkkomuusikoihin. Toki poikkeuksiakin on. Osansa on myös opiskelijoiden liian kritiikittömällä sisäänotolla. Tämä kaikki johtaa siihen, että kanttorit eivät ole riittävän ammattitaitoisia perinteisen musiikin suhteen eivätkä pysty riittävän taidokkaasti toimimaan seurakunnissa.

Ilmeisesti urkutaiteen harjoituksenkin tulisi tapahtua yksityisin voimin ja järjestäjin, kuten esimerkiksi asian laita on vaikkapa passioiden ja kantaattien suhteen.

Olli Porthan

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian urkumusiikin professori